Puistoissa syysasut

Luonto on pukeutunut syysasuun. Kauniin värisiä lehtiä vielä sinnittelee oksilla. Osa lehdistä peittää ympärisistön kullakeltaiseen rahisevaan katteeseen. Tuulisina päivinä lehdet kieppuvat ympäriinsä ja kerääntyvät suuriksi kasoiksi törmättyään esteeseen. 

Vaikea sanoa onvatko puistojen puut kauneummillaan kevään heleässä vihreydessä, kesän syvissä sävyissä vai tässä syksyn loistossa. Talvisissa alastomissa puissakin on viehätystä. Niiden oksat kertovat tarinan puun kehityksestä. 

Lenkkikaverini Manda-koira innostuu joskus yksinäisestä tuulen mukaansa tempaamasta lehdestä. Koira kieppuu, pyörii ja juoksee lehden perässä. Se on hauskan näköistä touhua, vaikka siinä taluttajakin on vaarassa sotkeentua jalkoihin. 

Tämän kauneuden läheisyydessä ympäristöä, sen luonto on revitty, ammuttu ja raastettu uusien asuntojen tieltä. Todella vaikeaan maastoon rakennetaan asuintaloja ja isoja parkkihalleja vieri viereen. 

Reposaaren lenkkipolut

Tänään lähdimme Manda-koiran kanssa etsimään uusia lenkkipolkuja jo moneen kertaan kuljettujen tilalle. Siis askeleet kohti Reposaarta. Sieltä löytyi polkuja koskemattoman metsän keskeltä. Meren rantaan tullessamme ihmettelin kahta hinaajaa, jotka vetivät lahdelle valkoisia kellukkeita. Uteliaani piti tietenkin mennä katsomaan mistä on kysymys. Ajattelin aluksi, että mereen upotetaan valokaapeli. Kysymyksessä oli kuitenkin kaupungin kunnallistekniikan työmaa. Valkoiset kellukkeet alkoivat kapeasta lahdesta, jota oli voimakkaasti ruopattu. Mereen upotetaan paineviemäriputki, parantamaan alueen jätevesihuoltoa. Arvelen putken liittyvän Laajasalon jatkuvan väestömäärän lisäykseen. Kellukkeita kuljetettiin kohti Vartiosaarta. Senkin saaren rakentamisesta on ollut puhetta.

Alavilla mailla hallan vaara

Ensimmäinen pakkasaamu Helsingissä. Talojen välissä pihallamaalla kukat vielä kukkivat eikä kuuraa näkynyt missään klo 7.30 aamulla. Kauempana taloista ja puistoissa auringonkukat olivat nuokahtaneet. Kuura sekä sumukerros oli levinnyt alaville paikoille. Meren yllä sumua ei ollut. 

Vesiraha on kovin alhaalla. Mihinkä se vesi on mennyt? Täällä ei ole säännöstelyä, kuten Kiantajärvessä. 

Autoilijat joutuivat rapsuttamaan ikkunoita. 

Syksyn merkki tämäkin

Ensimmäiset veneet ovat saaneet talvihupun päällensä. 

Kesän aikana olen ihastellut kaunislinjaisia veneitä pursiseurojen laitureissa. Samalla olen kuitenkin miettinyt sitä pääoman määrää mikä kelluu laitureissa. Suurimman osan kesästä useimmat veneet pysyvät laiturissa. Olen päätellyt, että veneilyn täytyy olla tosi rakas harrastus, kun siihen uhrataan niin paljon rahaa. Veneiden kunnostus sekä velille lasku ja nostaminen näyttää myös olevan työlästä sekä maksullista apua vaativaa. Tarvitaan nostolaitteita ja telineitä. Lisäki puhdistukseen ja kunnostukseen useita koneita. 

Metsän kätkössä

Poikkesin kävelytieltä kapealle polulle, joka nousi loivasti. Mäen laella on rakennus. Sen kuperalla katolla ja seinissä kasvaa sammalta. Oviaukko on naulattu umpeen. Ympärillä oli myös muita ihmisen tekemiä rakennelmia. Kivireunus on ehkä osa ammoin ränsistyneen rakennuksen kivijalka. Mäen jyrkältä puolelta aukiolle johti rappuset ja kivetty polku. 

Mielikuvitukseni alkoi laukata. Onko paikka ollut salakuljettajien pirtuvarasto. Lähistöllä on hyvin suojaisa poukama, johon pienveneen on ollut helppo tulla lasteineen ja piiloutua. Ehkä paikalla on ollut ilmavalvontatorni. Mäellä olevien rakennelmien tarina varmaan löytyy jostain Laajasalon historiatiedoista, kunhan ehdin penkoa. 

Tuttuja ja uusia ääniä

Tällä viikolla on aikaisin aamulla ollut ulkona viileää. Kengät kastuvat aamukasteisessa ruohikossa. Selvät syksyn merkit ovat jo havaittavissa. Metsäpolut ovat pudonneiden lehtien peitossa, joidenkin puiden lehdet osin punertuneet ja vihreän seassa paljon keltaista. Havahduin aamulenkillä entisestä elämästä tuttuihin ääniin. Hanhiparvi kovaäänisesti kaakattaen lensi jossain lähistöllä. Sitten kuului joutsenten töräyttely aivan läheltä. Saatoin kuulla jopa niiden siipien iskut. Lintujen liikehdintä oli pohjoisessa sekin selvä syksyn merkki. En vielä osaa tulkita näistä rannikon lintujen huuteluja. Osa linnuista kun käsitykseni mukaan jää tänne talvehtimaan. 

Äänimaailmani on suurelta osin muuttunut. Kun Kainuussa minut ympäröi hiljaisuu vain luonnon äänet seuranani, ei hiljaisuudesta nyt ole toiveita. Liikenteen äänet olivat ensimäisiä, jotka huomioin. Sitten tajuntaan iskivät erilaiset rakentamiseen liittyvät äänet. Paalujen junttaamisen tasainen jyske, poraamisen kova ääni, räjäyttelyn varoitushälytys ja sitten palaus. Lentokoneiden ja helikoptereiden ääni hyvin erottuva. Kainuussa helikopterin ääni oli harvinaisuus. Täällä opin hiljalleen erottamaan jatkuvasta äänivirrasta laivojen äänet kun ne saapuvat satamaan ja Santahaminasta kantautuvat ammuskelun äänet. Elokuussa ihmettelin jatkuvaa jumputusta, joka kuului asuntoon. Aluksi ajattelin, että joku kokeilee uusia vahvistimia. Ulko-ovella iski vastaan pöyristyttävän kova ääni. Meteli voimistui ja pyöri talojen välissä. Hetken kesti ennen kuin tajusin mistä oli kysymys. Jätkäsaaressa oli nuorisotapahtuma. Kovalla voimalla soitettu musiikki kuului kilometrien päästä melkein puheesta sai selvää. Naapuri kertoi ikkunoiden helisseen.

Kuvat ovat Aino Ackteen puistosta. Kuvattu 14.9.

Mainiot väylät liikkua

Itä-Helsingissä on erinomaisen helppoa liikkua sekä jalan että pyörällä. Kävelin eilen Laajasalosta Roihuvuoreen. Valitsin reitin puistoalueita pitkin. Vain kahdesti joudin ylittämään autotien, muuten sain kävellä isojen puiden leppoisassa varjossa hyvin hoidettuja käytäviä pitkin. Koska edelleenkin vertaan kokemuksiani Kainuuseen, niin täytyy myöntää, että liikkuminen täällä on paljon helpompaa. Metsäluonnossa on oma viehätyksensä, mutta aina liikkuminen siellä ei ole helppoa. Erään kerran olimme viemässä nuolukiviä hirviä varten. Minulla oli yksi kymmenkiloinen murikka repussa. Varovaisuudesta huolimatta kompastuin juurakkoon ja kaaduin nenälleni. Reppu heilahti pääni yli siinä minä makasin pitkin pituuttani naama turpeessa ja ihmettelin miten saisin nostettua kiven pois päältäni.

Eilen kuljin Porolahden koulun ohi kohti Roihuvuoren vesitornia ja Lumikinpuistoa. Parakkikoulu oli purettu ja alue odotti viimeistä siistimistä. Muutama vuosi sitten saattaessani ekaluokkalaista Alvaria parakkikouluun, hän puiston laidassa esitti pyynnön: Voitko mummo jäädä tähän, menen lopun matkaa yksin? Myöhemmin sain käydä parakkikoululla usein kevätjuhlissa, hakemassa päiväkerhosta tms.

Lumikinpuisto on muuttunut niistä ajoista, kun Inkeri juoksi omin jaloin ja Alvaria työnsin rattaissa. Rakennus on pienentynyt ja sen seinät on kuvitettu Hayao Miyazakin elokuvahahmoilla. Hiekkalaatikko ja leikkipaikat ovat entisillä paikoillaan. Hauskoja leikkihetkiä puistossa vietimme.

Tuttua reittiä pitkin jatkoin kävelyäni ohi Roihuvuoren remontoidun ala-asteen. Tällä viikolla Alvari pääsee ensimmäistä kertaa "oikeaan" kouluun. Inkerin ensimmäinen koulu puolestaan oli hävinnyt kokonaan. Sen tilalle on tullut keinut ja kiipelytelineet.

Kuva on otettu Laajasalon puolelta. Etualalla olevat rakennukset ovat Herttonimenrannassa. 

Polku johtaa Lumikinpuistoon. 

Kuva elokuvasta Kikin lähettipalvelu. Se oli meidän suosikkielokuva.

Lisärakennus on purettu kokonaan.